Julkaistu ruotsiksi HBL:ssa 10.12.2022
Ilmastokriisi ja lajikato häämöttävät sodan, sorron, turvallisuuspoliittisten kiemuroiden ja taloudellisten paineiden vanavedessä. Harvoin niin monet olemassaoloa uhkaavat globaalit haasteet ovat kasautuneet niin lyhyessä ajassa. Onko kansainvälinen yhteisö varautunut tähän?
Vaikka neuvotteluja on käyty 50 vuotta, maailma ei ole löytänyt tietä ilmastokriisin ratkaisuun. Äskettäin päättynyt Sharm El-Sheikhin COP27 ilmastokokous epäonnistui päästövähennysten ohjaamisessa oikeaan suuntaan. Todella harvat valtiot päivittivät ilmastotavoitteitaan Pariisin sopimuksen 1,5 asteen mukaisesti, kuten Glasgow’n kokouksessa vuosi sitten oli sovittu. Siinäkin tapauksessa, että nykyiset kansalliset tavoitteet saavutettaisiin täysin – mikä on epätodennäköistä – nousee maapallon lämpötila kuitenkin vähintään 2.4 astetta.
Sama pitää paikkansa koskien työtä elonkirjon eli luonnon monimuotoisuuden suojelutyötä. Montrealissa pidettävän jo myöhästyneen elonkirjokonferenssin COP15:n valmisteluissa on käynyt ilmi, että valtioilla on erimielisyyksiä koskien sopimusluonnoksen yli 900 kohdan muotoilua. Vaikka näiden erimielisyyksien määrä nyt onkin vähentynyt, kaikesta päätellen konferenssin tuloksena näyttäisi tulevan vain epämääräisiä sitoutumisia käärittyinä hienoihin puheisiin, jotta vähemmän asialle omistautuneet valtiot saataisiin puoltamaan lopputulosta.
Edelleen yksi esimerkki kansainvälisen ympäristöyhteistyön riittämättömyydestä on tosiasia, että laajamittaista luonnontuhontaa (ecocide) ei edelleenkään nähdä yhtenä maailman vakavimmista rikoksista. Vaikka käsite luonnontuhonta on jo kauan ollut pöydällä, sitä ei ole vielä saatu mukaan Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman peruskirjaan.
Kansainväliselle yhteistyölle on tunnusomaista heikkojen sopimusten tilkkutäkki, joita puolestaan valvoo liian vähäisin voimavaroin varustetut toteuttajaorganisaatiot, jotka eivät kykene valvomaan sopimusten ylläpitoa. Jos ne kaikesta huolimatta sen tekevät, pakotemahdollisuuksia on niin vähän, etteivät ne pure.
Maailmassa on suuri tarve paradigman muutokselle, jotta vahvistettaisiin institutionaalisia ja oikeudellisia perusteita sellaiselle sääntöpohjaiselle oikeusjärjestykselle, joka edistäisi planeettamme hyvinvointia. Selvästikin taustalla olevien arvojen on muututtava, jotta paradigman muutos saataisiin aikaan.
Tärkeä muutos taustalla oleville arvoille on, miten näemme suvereenisuuskäsitteen. Periaate 21 vuoden 1972 Tukholman ympäristökonferenssin julistuksessa lyö lukkoon, että valtioilla on suvereeni oikeus hyödyntää omia voimavarojaan oman ympäristöpolitiikkansa mukaisesti. Tämän katsantotavan pohjalta Brasilian edellinen presidentti Jair Bolsonaro piti lähtökohtanaan, että Brasilialla on absoluuttinen oikeus hyödyntää Amazonian luonnonvaroja niin kuin se itse piti sopivana. ”Meidän suvereniteettimme ei ole neuvoteltavissa”, julisti hänen puhemiehensä.
”Me teemme mitä haluamme omien rajojemme sisällä” on sama peruste, jonka kuulemme hallituksilta, jotka ovat haluttomia vahvistamaan kansainvälistä ja kansallista ympäristölainsäädäntöä. Nämä valtiot näyttävät unohtavan toisen osan periaatteesta 21, joka koskee tavanomaisen lain mukaista velvollisuutta varmistaa, että yhden valtion oikeuden piirissä tapahtuvat toiminnot eivät aiheuta rajoja ylittäviä vahinkoja.
Epäilemättä nykyaikaisten kansainvälisten suhteiden pitää perustua syvälliselle huolen tunteelle myös oman talomme seinien ulkopuolella. Niiden syvien poliittisten, kulttuuristen ja taloudellisten näkemyskuilujen sijaan, joita nykyään näemme, on otettava niin mahtavien kuin heikompien monenkeskinen yhteistyö ainoana tapana käsitellä yhteisten luonnonvarojen hoidon kysymyksiä. Yhä useampia tämän suuntaisia ääniä nousee niin siviiliyhteiskunnan, nuorison kuin alkuperäiskansojen piiristä.
Meille antaa toivoa tietoisuus siitä, että historian lainsäädäntöhetki voi tulla muulloinkin kuin rauhan vallitessa. Kansojen liitto, YK, Kansainvälinen tuomioistuin ja Geneven sopimukset ovat – tosin traagisesti – kasvaneet esiin erilaisissa kriiseissä. Eräs viisas henkilö sanoi kerran: ”Kaikkein pimeimmällä hetkellä meidän on nostettava esiin vaikeimmat kysymykset ja katsottava pimeyden läpi yrittäen nähdä valoa.” Toivokaamme, että nykyiset haasteet antavat meille voimia vahvistaa kansainvälistä ympäristöoikeutta nykyisten ja tulevien sukupolvien hyväksi.
Valtuutetut kansainvälisen rikostuomioistuimen osapuolikonferenssissa ja aikaisemmissa YK:n konferensseissa
Simon Holmström, Ahvenanmaan kansanedustaja (Kestävä Aloite)
Shirleen Chin, Ympäristöturvallisuuden instituutti, Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton lakivaliokunnan jäsen