Ihmiskunnan historiaan on mahtunut monia katastrofeja, kulkutauteja ja lukemattomia sotia. Ihmiskunta on ollut vaarassa tuhoutua ja väestön lukumäärä on romahtanut. Kuitenkin viimeiset yli sata vuotta ovat olleet ennenäkemättömän voimakkaan kehityksen aikaa, vaikka 1900-luvun alkuun mahtuu ensimmäinen maailmansota ja ennen keskivaihetta toinen maailmansota.

Olemme jo länsimaissa alkaneet pitää demokraatista yhteiskuntaamme vakaana, sen talousjärjestelmää ainoana oikeana ja sen tulevaisuutta turvattuna. Koronavirus kuitenkin osoitti, kuinka nopeasti käsitys turvallisuudesta ja turvatusta elämästä voi muuttua. Viime vuosina olemme saaneet muutenkin muistutuksia siitä, kuinka haavoittuva demokraattinen järjestelmämme on. Kuinka miljoonan pakolaisen yllättävä maahantulo Eurooppaan, vaikka se pystyttiin hallinnollisesti hoitamaan, aiheutti muutoksia poliittisessa ilmapiirissä. Turvapaikanhakijoita koskevaa lainsäädäntöä kiristettiin ja maahanmuuttoa ryhdyttiin rajoittamaan. Vihapuhe alkoi jäytää sanavapautta, ja siitä alkoi tulla osa normaalia poliittista sanankäyttöä. Ukrainan sota oli seuraava järkytys. Venäjä hyökkäsi naapurimaahansa ja yritti asevoimin vaihtaa sen hallituksen ja vallata siltä alueita vastoin kansainvälisiä sopimuksia ja Euroopan turvallisuusjärjestelyjä.

Ympäristökriisiä joudutaan siten ratkaisemaan poliittisesti entistä ristiriitaisemmassa maailmassa. Ilmastomuutoksen vaativat toimet tai jopa pelkästään niistä keskusteleminen on teollisuusmaissa alkanut jakaa yhä jyrkemmin poliittista kenttää ja sukupolvia.

Vaikka pohjoismaat ja muut kehittyneet kapitalistiset yhteiskunnat pystyisivätkin muuttamaan energiajärjestelmänsä niin, että energia tuotetaan vain uusiutuvilla, niin pystyykö tähän maailmanlaajuinen kapitalismi, jossa rikkain prosentti omistaa puolet maailman varallisuudesta? Muutokset, joita tarvitaan koko yhteiskunnassa ja maailmanlaajuisessa tulonjaossa ovat niin suuria, että voidaan väittää, että tarvitaan yhteiskunnallinen muutos, jotta ihmiskunnan globaalit ongelmat voidaan ratkaista. Joka tapauksessa on otettava vakavasti Marxin synkät sanat siitä, että kapitalismi voi lopulta tuhota kaiken rikkauden alkulähteen. Maan ja ihmisen.

Voi olla, että kapitalismi pystyy uusimaan energiatuotantonsa, mutta luonnon monimuotoisuuden suojeleminen on sille vielä periaatteellisesti vaikeampi tehtävä. Luonnon monimuotoisuuden suojelu vaatisi sitovia rajoja yksityiselle maanomistukselle ja samalla myös yhteiskunnan aineelliselle perustalle. Taloudellinen kasvu voisi tapahtua enää pääasiassa virtuaalisessa todellisuudessa ja sielläkin, vain jos tietoa pystytään siirtämään ja käsittelemään entistä vähemmällä energiankulutuksella niin, että maailmanlaajuinen energiankulutus laskee. Lajien sukupuuttoon kuolemisen estäminen on siten ympäristökriisin hankalin tekijä ja kuitenkin, jos siinä ei onnistuta, niin samalla ekosysteemipalvelut hupenevat ja ihmisen yhteiskunnan ja elonkirjon perusta rapautuu ja haurastuu kohtalokkaalla tavalla.

Näköalojen katoaminen

Hyvinvointivaltion synnyn juuret ovat 1800-luvun sosialismissa, kommunismissa ja anarkismissa.

Vanha työväenliike taisteli paremman yhteiskunnan puolesta eikä vain oman elintasonsa nostamiseksi. Sillä oli utopia. Työväenliikkeen saavutukset perustuivat enemmän joukkovoimaan kuin yksittäisten ihmisten valintoihin. Liikkeet olivat erimielisiä valtion roolista, mutta yhdisti näkemys tavoitteesta. Kiisteltiin siitä olisiko vallan siirtäminen työväestölle mahdollista parlamentaarisin keinoin vai tarvittiinko vallankumousta, ja tarvittiinko valtiota vallankumouksen jälkeen sosialismia rakennettaessa.

Ajatus kapitalismista ainoana mahdollisena talouden muotona ei siten ole kuitenkaan kovin vanha. Se oikeastaan vakiintui, vasta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Sosialismi oli edelleen keskeinen poliittinen käsite aina 1970-1980 –luvuille. Sen puolesta taistelivat työväenliikkeet ja lukemattomat kansalliset poliittiset liikkeet, jotka irrottivat maansa toisen maailman sodan jälkeen kolonialismin otteesta.

Vielä 1960-1970-luvuilla Vietnamin sodan, Kuuban vallankumouksen ja antikolonialististen liikkeiden radikalisoima nuoriso puhui teollisuusmaissa vallankumouksesta. Osittain oli kysymys vallankumousromantiikassa, mutta myös todellisesta halusta luoda uusi yhteiskunta. Haluttiin olla solidaarisia kolmannen maailman vapautusliikkeille. Ympäristö ja naisliike syntyivät.

2000-luvun alkupuolella monet työväenliikkeet tavoitteista on saavutettu, mutta samalla työväenliike on menettänyt poliittisia asemiaan. Sosialismin vetovoima katosi Neuvostoliiton romahdettua ja sosiaalidemokraattien kannatus mureni yhteistyössä porvarillisten puolueiden kanssa markkinavoimien rattaisiin. Kiinan talouden kasvuvahtia ihaillaan, mutta sen mallia sosialismista ei edes Kiinan poliittinen johto tyrkytä muille maille.

Työväestön ja keskiluokan aseman heikentyminen on johtanut toistaiseksi vain globalisaatiota vastustavien kansalaisliikkeiden voimistumiseen ja ennen kaikkea nationalismin nousuun. Osa teollisuusmaiden työväestöstä on siirtynyt kannattamaan populistisia ja äärioikeistolaisia liikkeitä.

Vaikka suuttumus globaalinen markkinoiden tuomia ongelmia kohtaan on suurta, niin ihmisiltä näyttää puuttuman täysin käsitys siitä, mikä olisi tavoiteltava yhteiskunta fossiilikapitalismin jälkeen. Tiedetään tarkkaan mitä ei haluta, muttei mihin muutoksen tulisi johtaa. Tämä neuvottomuus on historiassa jotain uutta. Samalla tulevaisuus katoaa tai ainakin näköalat kaventuvat ja tulevaisuutta lähestytään selkä edellä katse tiukasti nykyisyydessä.

Ehkä tässä on ongelman ydin. Emme enää pysty kuvittelemaan kapitalismille uskottavaa vaihtoehtoista järjestelmää. Emme kansallisesti emmekä maailmalaajuisesti. Jos ainoa visio on hiilineutraali yhteiskunta niin ei ole ihme, ettei joukkoliikkeet ja poliittinen voima tämän tavoitteen saavuttamisesti ole tämän voimakkaampia.

Uuden luonnon kanssa sopusoinnussa elävän yhteiskunnan rakentamisen pitäisi olla haaste, joka täyttää mielemme innolla jopa riemulla. Ja kuitenkin vain hyvin harvat kokevat näin. Useimmat ovat enemmän tai vähemmän epätoivoisia ja ahdistuneita. Masentuneimmat uskovat, että tuho saattaa tulla jo heidän elinaikanaan, eivätkä he voi sille mitään.

Usko edistykseen ei saman aikaisesti ole kokonaan kadonnut; teknologian ja lääketieteen osalta kehitykseen uskotaan vankasti. Miksi siis samanaikaisesti, kun näiden alojen utopistiset näkemykset tekoälystä ja ihmisen eliniän huomattavasta pidentämisestä kukoistavat, niin vastaavia visioita ei enää juuri löydy yhteiskunnallisesta ajattelusta. Siinä pitäydytään vain olemassa olevan parantamiseen.

Ennen kaikkea on kuitenkin kysymys kapitalistisen tuotantotavan sisäistämisestä ja ikuistamisesta ja ajatuksellisesta hegemoniasta. Markkinatalous hallitsee niin voimakkaasti ajattelua, että sitä on alettu pitää fysiikan luonnonlakien mukaisena ilmiönä siitäkin huolimatta, etteivät ekonomistit pysty ennustamaan kansantuloa edes parin vuoden päähän.

Kapitalismin taustalla oleva ihmiskäsitys on ajattelun metataso, jota emme usein edes huomaa. Ihminen on ahne vain omaa taloudellista etuaan ajatteleva olio. Pidämme itsestään selvänä, että talous pitää rakentaa työ- ja kulutus- ja pääomamarkkinoiden varaan. Ihmiset nähdään itsenäisinä yksilöinä, jotka myyvät työvoimansa, saavat palkkaa ja ostavat tuotteita, joita he tarvitsevat elämässään ja pyrkivät aina vain lisäämään kulutustaan. Pääomaa tarvitaan rahoittamaan yrityksiä, jotka kilpailevat markkinoilla keskenään ja rahamaailmaa hallitsevat omat finanssimarkkinat, joilla sama ihmiskäsitys vallitsee vielä paljaampana.

Niin paljon kuin puhutaan luovuudesta ja innovaatioista, niin kun tullaan talousjärjestelmän ja demokratian kehittämisen alueelle kaikki mielikuvitus näyttää katoavan. Aletaan loputtomasti toistaa samoja loppuun kaluttuja käsitteitä. Puhutaan vain säästämisestä, leikkauksista ja kestävyysvajeesta tai elvytyksestä ja näitä käsitteitä tarjotaan taloudellisten ongelmien ratkaisemiseksi hyvin mekaanisella tavalla niin, että ne alkavat kuulostaa enemmän liturgialta kuin taloustieteeltä.

Kapitalistinen talousajattelu tunkeutuu koko yhteiskuntaan. Sitä aletaan käyttöön luontoarvoistakin, kun puhutaan luontopääomasta tai ihmisten kyvyistä, kun puhutaan henkisestä pääomasta. Valtiotakin tarkastellaan ja hallinnoidaan yhä enemmän kuin yritystä. Puhutaan tulostavoitteista ja ydintehtävistä ja asiakkaista. Samalla ei vain ajattelu, vaan myös ihmiskäsitys ja kuva demokratiasta muuttuu. Käsiteet, joita aluksi vierastetaan muuttuvat itsestään selvyydeksi eikä niitä enää kyseenalaisteta. Kapitalismia aletaan pitää ikuisena.

Osittain yhteiskunnallisten näköalojen sumeneminen ja katoaminen johtuvat siitä, että globaalissa taloudessa taloudellinen mahti muuttuu abstraktiksi voimaksi. Suuryhtiöt ovat kasvottomia ja vaikka voimme netistä hakea niiden harvojen ihmisten nimiä, jotka yhdessä omistavat puolet maailman varallisuudesta, hekin ovat kaukana meidän omasta todellisuudestamme.

Yrityksissä käydään kampailuja palkoista ja työoloista, mutta yhteiskunnallisena vastustajana suurpääoma on kadonnut kansainvälisen finanssipääoman sokkeloihin. Omistajat ovat sijoittajia, joiden mahdilla ei ole kasvoja, ja jotka vaihtavat paikkaa kuin lasten tuolikuningatar leikissä. Huomenna tehtaan omistaa joku muu ja ylihuomenna taas omistaja vaihtuu. Valtio omistajana ei enää juuri eroa sekään yksityisistä yrityksistä, vaikka omistajaohjauksesta vastaava ministeri tunnetaan.

Juhlapuisessa ja poliittisissa keskusteluissa yhdistetään talouskasvu ilmastomuutokseen ja muihin ympäristöongelmiin, mutta vaaliohjelmiin tätä aihepiiriä ei uskalleta tuoda. Sen sijaan tuodaan esiin ympäristöpolitiikan luomat uudet työpaikat ja ympäristöteknologian kehittämisen ja käyttöönoton tuoma talouden kasvua tukevat näkymät. Tässä ei ole mitään ongelmallista, jos samalla tuotaisiin esiin, kuinka materiaalinen talouden kasvu saadaan taittumaan.

Kysymys ei siten ole riittämättömästä tiedosta, tieteellisen tiedon hyödyntämisestä tai siitä minkälaisia tietoa tarvitaan. Tietoa ympäristöhaitoista ja ekososiaalisten ongelmien kaikista ulottuvuuksista tarvitaan, mutta tieto ja jopa ymmärrystään ei yksin riitä, ellei samalla aukea näkymä polulle kohti sellaista tulevaisuutta, johon uskotaan ja jonka eteen halutaan taistella ja tehdä uhrauksia.

Toivoa ei pidä menettää

Eksistentiaaliset riskit synnyttävät luonnollisesti eksistentiaalista kauhua. Ihmiskunnan tuhoutumisen mahdollisuus, vaikka se ei tapahtuisi omana elinaikana helposti vie mielekkyyttä ja merkitystä omalta elämältä. Voimattomuuden tunne vain pahentaa tilannetta.

Ihmisten tekevät oman historiansa niiden olosuhteiden puitteissa, joissa he elävät. Mikään ennalta määrätty kohtalo ei heitä kahlitse, vaikka menneisyyden ajattelutavat ja instituutiot vaikuttavat ja ovat läsnä, kun he tekevät päätöksiään. Historia on avoin eikä pääty nykyhetkeen eikä edes tulevaan. Muutos ei vain ole mahdollinen, vaan jatkuva olemassaolon tila. Demokratia ei ole staattinen tila, vaan kehittyvä, laajeneva tai supistuva ja muotoaan muuttava järjestelmä.

Onnistuakseen ilmastopolitiikka edellyttää maailman väestön enemmistön tukea. Sen on kohdeltava oikeudenmukaisesti eri väestöryhmiä. Sen on oltava oikeudenmukaista ei vain kansallisesti vaan myös kansainvälisesti ja otettava erityisesti huomioon maailman köyhien tarpeet elämänlaadun kohentamiseksi. Sen on oltava solidaarista ilmastopolitiikkaa. On tunnettava solidaarisuutta joka kattaa nykyisten ja tulevien ihmissukupolvien ohella eläimet ja koko elonkirjon ja sen tulevaisuuden. Muuten ilmastopolitiikka perustuu vain omaan etuun ja siksi johtaa ristiriitoihin kansallisesti ja kansainvälisesti.

Solidaarisuus ei tietenkään yksin riitä, ellei sitä yhdistetä riittävän tiukkoihin päästö- ja muihin ympäristötavoitteisiin. Se ei saa merkitä ympäristölle haitallisten kulutustottumusten jatkamista oikeudenmukaisuuden nimissä.

Ihmiset ovat aikaan saaneet ilmastonmuutoksen. Koska se on omaa tekoamme, voimme sen myös itse saada hallintaan. Avautuminen tulevalle on aina ollut se tapa, joka viime kädessä antaa mahdollisuuden ratkaista esiinnousseet ongelmat ja haasteet. Suuret riskit eivät johda vain välinpitämättömyyteen tai paniikkiin, vaan myös rohkeisiin tekoihin.

Ilman edelläkävijöitä kehitys ei ole mahdollista. Aina on ollut rohkeita ihmisiä, jotka ovat kyseenalaistaneet vanhat totuudet ja vaatineet muutosta. Ilman heitä, meillä ei olisi demokratiaa, ei ihmisoikeuksia eikä tasa-arvoa. Monet tekniset keksinnöt olisivat jääneet tekemättä, jos olisimme uskoneet epäilijöitä.

Edelläkävijöitä on pilkattu, vihattu, tapettu ja kidutettu, mutta lopulta he kuitenkin ovat voittaneet. Niin politiikassa, taloudessa kuin kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa jarrumies lopulta aina häviää.

Pandoralla, joka päästi maailmaan taudit ja muut vitsaukset, oli lippaansa pohjalla toivo.

Ilmastomuutoksen hillitsemisen vaatimat toimet tunnetaan ja tekniset ratkaisutkin ovat pääosin olemassa. Vaikka Suomen kaltaisen pienen maan päästöt ovat vain prosentin luokkaa koko maailman päästöistä, niin esimerkki vaikuttaa, jos pystytään osoittamaan, että ympäristökriisi voidaan selättää. Monet hyvinvointivaltion toimintatavat on ensin kehitetty pohjoismaissa ja Euroopan teollisuusmaissa ja ne ovat sieltä levinneet muihin maihin.

Aikaa on vähän, mutta suuretkin muutokset voivat tapahtua nopeasti. Siksi niitä voi olla vaikea ennakoida.

Eri maita yhdistää ilmastopolitiikan edellyttämät päästövähennykset ja taakanjako, mutta eri alueilla painopisteet ja poliittiset jakolinjat ovat erilaisia. Teollisuusmaissa aineellinen kulutus on saatava taittumaan merkittävästi, Etelä-Amerikassa Amatsonin sademetsien suojelu on ensisijainen tavoite ja Afrikassa syntyvyyden alentamisen merkitys on tärkeällä sijalla. Venäjällä ja Lähi-idässä on luotava vaihtoehtoisia elinkeinoja öljytuotannon sijaan. Venäjä on viime vuosina tullut vain entistä riippuvaisemmaksi fossiilisesta energiasta. Tilanne voi muuttua, jos maan hallinto uudistuu ja se päättää kehittää laajoja uusiutuvan energia lähteitään ja niihin liittyvää teknologiaa.

Ilmastopolitiikka kytkeytyy asevarusteluun sen aiheuttamina turvallisuusuhkina. Asevarustelu syö myös niitä resursseja, joita tarvittaisiin ilmastotoimiin. Pelkästään supistamalla asevoimia voitaisiin saada merkittäviä voimavaroja ilmastopolitiikan tueksi. Tämä koskee tietysti kaikkia maita. Myös kehitysmaita. USA:n puolustusbudjetti on aivan omaa luokkaansa.

USA:sa ilmastopolitiikan poliittinen jakolinja kulkee niin kuin muissakin teollisuusmaissa oikeiston sisällä. Kysymys on myös maaseudusta ja kaupungeista. Republikaaneja kannatetaan maaseudulla ja demokraatteja suurissa kaupungeissa. Poliittiset ristiriidat puolueiden välillä vaikeuttavat ympäristöpolitiikan toteuttamista. Sama jako näkyy myös Euroopassa. EU:n oikeistolaisimmat hallitukset Puola ja Unkari haraavat vastaan ilmastopolitiikan kiristämistä.

Ilman kiinalaisia ja intialaisia ilmastopoliittinen rintama on liian heikko; näissä maissa pitkälti ratkaistaan, miten globaalit riskit otetaan hallintaan. Kiinassa ja Intiassa köyhyyden poistamisen tarve tulee olemaan tulevina vuosikymmeninä edelleen polttavan tärkeä poliittinen tavoite, joka sanelee reunaehtoja ilmastopolitiikalle.

Kiinalla on monia ongelmia. Tulojen suuri ero maaseudun ja kaupunkien välillä, entiset ja kulttuurierot erot eri puolilla maata, siirtotyöläisten heikko asema kaupungeissa ja sukupolvien välinen kulttuurikuilu ja väestön ikääntyminen. Puolue on vastannut tähän tiukentamalla väestön kontrollia. Tiedonvälitystä ja muuttoliikettä kaupunkeihin säädellään tiukasti. Ennen kaikkea pyritään nostamaan kansan elintasoa tyytymättömyyden hillitsemiseksi. Tämä taas luo reunaehtoja ilmastopolitiikalle. Talouden nopean kasvun on jatkuttava.

Nähtäväksi joka tapauksessa jää mitkä voimat lopulta sopeuttavat ihmisen yhteiskunnan ja talouden luonnonjärjestelmien luomiin reunaehtoihin ja rajoihin. Todennäköisesti kehitys ei ole tasaista muutosta, vaan myös hyppäyksellisiä vaiheita ja kaoottisiakin jaksoja, jotka johtavat uuteen järjestykseen ja järjestäytymiseen.

Todennäköisesti liike koostuu hyvin eri erilaisista ihmisistä, joukkoliikkeistä ja poliittisista ryhmittymistä. Voi myös olla, että ilmastopolitiikan veturit vaihtuvat, kun prosessi etenee. AY- ja kuluttajaliikkeen merkitys on ollut ympäristöpolitiikassa melko vähäinen; niiden taakse on kuitenkin mahdollista koota suurtakin joukkovoimaa. Joka tapauksessa on selvää, että avainasemassa niin demokratian puolustamisessa kuin ilmaston muutoksen hillinnässä ja luontokadon pysäyttämisessä on vahva kansalaisyhteiskunta.

Entäpä jos maahanmuuttajat ja turvapaikan hakijat ovatkin se voima, joka pakottaa valtiot toimimaan? Jos alkaa voittaa näkemys, ettei pakolaisongelmaan voida teollisuusmaissa millään hoitaa muuten, kuin pysäyttämällä ilmastonmuutos ja auttamalla kehitysmaita sopeutumaan jo tapahtuneeseen.

Tähän asti ilmastopakolaisuuteen on kuitenkin lähinnä vastattu rakentamalla muureja. Aineellisen muurin tarkoitus on suunnattu sekä ulkopuolisille että omille kansalaisille. Ulkopuolisille se kertoo, ettei heidän haluta ylittää muuria ja omille että he ovat suojassa. Mitä korkeampi ja mahtavampi muuri on, sitä suurempi on sen symbolinen arvo oman maan kansalaisille. Kiinan muurista lähtien muurin tarkoituksena on erottaa sivistyneet kansat barbaareista.

Muurit voivat olla myös virtuaalisia muureja, joita eivät pysty ylittämään ne, joiden ei haluta pääsevän käsiksi muurin suojaamaan tietoon.

Ihmiset ovat kuitenkin aina liikkuneet, ylittäneet muureja ja kiertäneet niitä. Metsästäjät ovat liikkuneet saaliin perässä. Kansainvaellukset ja maanviljelijöiden ja teollisuuden kauppareitit ovat ihmiskunnan historiaa. Ihmiskunnan tiedollinen ja geneettinen perimä on samalla monipuolistunut. Muurit ovat murtuneet ja uusia on rakennettu tilalle.

Nähtäväksi jää kuinka hyvin ilmastopakolaisilta pystytään estämään pääsy teollisuusmaihin. Ihmiset ovat kekseliäitä ja hädän tullen uhkarohkeita. Toisaalta riittääkö enää aika pitämään köyhien maiden ihmisiä kotiseuduillaan, vaikka niitä voimakkaasti taloudellisesti tuettaisiin.

Solidaarisuus huonompiosaisia kohtaan on ollut tärkeä muutosvoima niin työväenliikkeen synnyssä kuin hyvinvointivaltion luomisessa. Synnyttääkö ilmastonmuutos siis lopulta voimakkaan kansainvälisen solidaarisuuden, kun aletaan tajuta, että ongelma koskee kaikkia, mutta toiset tulevat kärsimään paljon enemmän kuin toiset. Planetaarinen näkökulma joka tapauksessa edellyttää vahvaa halua kansainväliseen yhteistyöhön ja demokratiaa, joka koskee kaikkia.

On selvää, että poliittinen muutosvoima keskittyy ensin muuttamaan voimassa olevaa taloutta, niin että se pystyisi uusimaan energiaperustansa.  Samalla syntyy enenevässä määrin liikkeitä, jotka alkavat kehitellä vaihtoehtoisia elämäntapoja ja niihin perustuvia yhteisöjä valtiovallan ulkopuolella. Reformipolitiikka näyttää heistä johtavan ojasta allikkoon. Kun tehostetaan energian käyttöä, säästynyt energia käytetään johonkin ympäristön kannalta vielä haitallisempaa tai pelkkään viherpesuun. Kun tehdään tuotteista ympäristöystävällisiä, niiden menekki kasvaa.  Mitä enemmän törmätään kapitalismin rajoihin, sitä radikaalisemmiksi tavoitteet tulevat. Alkaa syntyä tilanteita, jotka ennakoivat tulevaa perusteellista yhteiskunnallista muutosta ja entistä laajempaa demokratiaa. Nyt tämä näyttää hyvin kaukaiselta mahdollisuudelta, mutta vuoden 2050 lähestyessä tilanne voi olla toinen.

Antero Honkasalo, Professori

23.11.2022