Kirjoittaja Tere Vadén on BIOS-tutkimusyksikön tutkija.

Jollekin kokonaan ulkopuoliselle, kuten vaikka marsilaiselle, yhteiskuntien kohtaama viheliäinen poliittinen, taloudellinen ja ekologinen solmu, jonka tunnetuin ilmiasu on ilmastonmuutos, voisi vaikuttaa suhteellisen yksinkertaiselta asialta.

Ilmastonmuutoksen ja muiden ekologisten kriisien luonnontieteelliset syyt ja mekanismit ovat nimittäin hyvin tunnettuja. Taloudet kuluttavat liikaa ja vääränlaisia luonnonvaroja. Kulutus vie voimavarat ja tilan toimivilta ekosysteemeiltä, ja talouden tuottama saaste ja jäte, mukaan lukien hiilidioksidi, on niin mittavaa, että ekologiset järjestelmät eivät pysty sitä käsittelemään. 

Liiallista kulutusta voidaan tarkastella monella eri talouden tasolla, esimerkiksi yksityisten talouksien, kansantalouksien tai globaalin talouden näkökulmasta. Globaalisti, kaikki taloudellinen toiminta yhteen laskien, kulutus on ekologisesti kestämätöntä. Pienemmillä tasoilla tarkastellen eroja kuitenkin löytyy: jotkin taloudet (maat, ihmiset) kuluttavat valtavasti liikaa, joidenkin kulutus pysyy yhden maapallon rajoissa ja jotkut kuluttavat perustarpeisiinsa nähden liian vähän. 

Jos kulutusta on perustarpeisiin nähden liian vähän, on hyvä ajatus kasvattaa talouden kokoa, jotta perustarpeiden tyydyttäminen on mahdollista. Esimerkiksi 1900-luvun alun Suomessa absoluuttinen köyhyys, nälkä ja sairaudet olivat arkipäivää ja vasta sodan jälkeen kulutusmahdollisuudet alkoivat hiljalleen levitä laajempiin kansankerroksiin. Talouden kasvattamisen keinot olivat ja ovat moninaiset, alkaen terveydenhuollosta ja koulutuksesta, aluepolitiikasta, julkisista investoinneista, teknologian kehittämisestä ja teollistamisesta aina talouden ohjaamisen keinoihin kuten pörsseihin, markkinoiden laajentamiseen ja avaamiseen ja bruttokansantuotteen mittaamiseen.

Talouden kasvattaminen onnistui. Suomesta tuli nopeasti yksi maailman vauraimmista ja hyvinvoivimmista maista. Ehkä hieman yllättävästi missään vaiheessa ei tullut tilannetta jossa olisi todettu ja tunnettu, että nyt talous on riittävän suuri. Pikemminkin talouden kasvu on edelleen niin poliittisten puolueiden kuin suurimman osan elinkeinoelämästä keskeinen tavoite. 

Ja tässä on marsilaisemme helposti huomaama ongelma: talouden kasvattaminen on hyvä tavoite, kun poistetaan köyhyyttä. Mutta se ei enää ole hyvä eikä oikea tavoite, kun talous on liian iso, liian kuluttava ja tuhoava. Ei tässä ole mitään monimutkaista – ei tarvita kiistelyä trickle-down-teorioista, uusliberalismista, irtikytkennästä tai teknologisesta kehityksestä. Esimerkiksi Suomessa talous on jo pitkään ollut riittävän iso, eikä talouskasvu BKT:lla mitattuna ole lisännyt hyvinvointia. Sen sijaan talous on ylittänyt ekologisen kestävyyden rajat. Mikä on ekologisesti kestämätöntä, tulee loppumaan. Sitä ”kestämättömyys” tarkoittaa. 

Taloutta ei ole minkään tärkeän tavoitteen (kattava terveydenhuolto, koulutus, ruoka, asunnot ja kulttuuri) vuoksi pakko kasvattaa ja talouden kasvattaminen on haitta, aiheuttaen jopa riskin luonnon järjestelmien tuhoutumisesta. Korjausliike vaikuttaa siis Marsista katsoen erinomaisen itsestäänselvältä ja yksinkertaiselta: muutetaan tavoitetta, mikä tarkoittaa myös talouden mittaamisen ja ohjaamisen tapojen muuttamista. Ohjataan taloutta ekologisen kestävyyden ja taloudellisen riittävyyden suuntaan, jätetään bruttokansantuote ja sen kasvu vähemmälle huomiolle.

Miksi näin sitten ei tapahdu? Miksi esimerkiksi Rinteen-Marinin hallituksen sinänsä ilmasto- ja ympäristöasioissa kunnianhimoiseen ohjelmaan sisältyy järjestelmälliset tavat jatkuvasti seurata kansantalouden niin kutsuttuun kestävyysvajeeseen liittyviä lukuja, mutta ei käytännössä lainkaan ohjausinformaatiota koskien ilmastonmuutosta ja sen torjuntaa? Miksi kansantaloudet, elinkeinoelämä ja jopa yksityiset ihmiset edelleen ohjaavat toimintaansa kohti aineellista kasvua? Miksi rahamääräinen BKT on ohjausinformaation keskeinen akseli, vaikka sen ongelmat on tunnettu jo kymmeniä vuosia ja vaihtoehtoiset mittarit ovat olleet valmiina pitkään? Miksi talouskasvua tavoitellaan sielläkin, kuten Suomessa, josta siitä on jo tullut epätaloudellista kasvua, joka köyhdyttää kaikkia tulevia sukupolvia eikä kasvata elävien hyvinvointia? Ja vaikka unohdettaisiin talouskasvu ja BKT-pakkomielle, miksi ilmastotoimet ovat niin vaikeita toteuttaa, vaikka valtavirran taloustieteilijät ovat vakuuttuneita siitä, että niiden hinta on hyvin alhainen ja joka tapauksessa pienempi kuin toimimattomuuden hinta?

Tällä kohdin kuva käy hyvin monimuotoiseksi, jos huomioidaan kaikki historialliset ja psykologiset polkuriippuvaisuudet, jotka johtavat yksittäisten ihmisten ja ryhmien käytökseen. Kaiken monimuotoisuuden taustalla marsilaisen silmään pistää kuitenkin jälleen yksinkertainen seikka: valta. Ihmisryhmät A hyötyvät talouskasvun tavoittelusta suhteellisesti (ei vain absoluuttisesti) enemmän kuin ihmisryhmät B. Samat ihmisryhmät A ovat kaikkien suurimpien päästöjen aiheuttajia (Professori Kevin Andersonin vakiovertaus on pysäyttävä: jos kaikkein eniten päästöjä aiheuttava kymmenys pudottaisi päästönsä eurooppalaiselle keskitasolle – mikä ei ole erityisen matala, eikä viittaa elämään maakuopassa – globaalit päästöt laskisivat noin kolmanneksen). Ja kolmanneksi: ihmisryhmillä A on enemmän valtaa kuin ihmisryhmillä B. Marsilainen laskee yksi plus yksi yhteen: ihmisryhmillä A on eniten menetettävää ja samaan aikaan eniten valtaa, siis muutoksia ei tapahdu.

Mutta mitä? Eikös meillä ja monessa paikassa muuallakin vallitse demokratia? Yksi ihminen, yksi ääni. Jos ihmisryhmät B ovat lukuisampia kuin ryhmät A (kuten he ovat), eivätkö he ole vallakkaampia?

Eivät. Valtiomuoto on toki esimerkiksi Suomessa edustuksellinen demokratia. Mutta tosiasiallisesti vallitsee hierarkinen demokratia: jos henkilöllä C on kymmenen kertaa enemmän omaisuutta kuin henkilöllä D, hänellä on myös kutakuinkin kymmenen kertaa enemmän valtaa. Taas yksityiskohdat ovat moninaiset. Eivät kaikki rikkaat ole vallakkaita, eivätkä kaikki köyhät vailla vaikutusmahdollisuuksia. Vaaleissakin tapahtuu yllätyksiä. Mutta: omaisuudella saa suoraa valtaa päättää muiden töistä ja elinolosuhteista, sillä saa ostettua tiedotusvälineitä, sillä saa haluamaansa tutkimusta (maailman rahoitetuin tutkimussektori on sota- ja muu ”turvallisuus” -tutkimus ja -kehitys), sillä voi ostaa mainontaa, monissa maissa sillä saa ostettua jopa omat tuomarit ja poliisit ja niin edelleen. Marsilaisen katseelle nämä yksityiskohdat ovat läpinäkyviä: enemmän omaisuutta, enemmän rahaa, enemmän valtaa, sillä sipuli. Edustuksellinen demokratia on pienehkö sivupyörre.

Kaikkein rikkaimmilla on eniten valtaa. Kaikkien rikkaimmat kuluttavat eniten luonnonvaroja ja aiheuttavat eniten esimerkiksi hiilidioksidipäästöjä. Kaikkein rikkaimmat pitävät asemastaan ja elämästään. Tämä perusyhtälö valuu tuhansin eri tavoin ihmisten – rikkaiden, keskituloisten ja köyhien – elämään. Lopputulemaksi jää, että ilmiselvän tarpeellisen ja järkevän korjausliikkeen tekeminen etenee hyvin nihkeästi.

Filosofiassa yksi suurimpia loukkauksia jotakin näkemystä vastaan on sanoa, että se ei ole edes väärässä. Toisin sanoen näkemys on niin sekava, ristiriitainen tai hämärä, että se ei tarkoita mitään, ei sano mitään, joten se ei voi olla sen paremmin oikeassa kuin väärässäkään: se ei pääse edes lähtötelineistä liikkeelle. Ilmastonmuutoksen ja muiden ekologisten kriisien torjunnassa ja ihmisyhteisöjen johdattelussa kestävälle tielle näkemykset, jotka edelleen nojautuvat talouskasvuun, BKT:n mittaamiseen ja sen myötä mahdollisesti syntyviin ratkaisuihin eivät ole edes väärässä. Ne eivät ylipäätään ole pelikentällä, eivät ole huomanneet, missä ongelma on. Valitettavan moni niin kutsutun tolkun edustaja piehtaroi tässä umpikujassa.

Marsista näkyy hyvin myös, että maapallo on rajallinen. Iso, Marsiakin isompi, mutta sittenkin vain yksi raa’an tyhjyyden ympäröimä pallo. Kun pallon aineelliset rajat ovat tulleet vastaan, yhden rikastuminen on pois toisilta, yhden ylikulutus on toisen alikulutusta. Niin yksinkertaista se on, Marsista katsoen.